Holy Workaholics

Ihmettelinkin jo, missä se viipyy, kun elämäni on ollut niin seesteistä ja turvallista. Heinäkuu lähestyy puoliväliä, ja parin viikon kuluttua olen työtön. Ensimmäistä kertaa elämässäni tie on täysin auki, eikä tulevaa kiintopistettä näy. Olen toki pohdiskellut tilannettani jo aiemmin, mutta viimeisen niitin naksautti Taloussanomien artikkeli nuorten urakehityksestä ja virheistä, joita kaksikymppiset tekevät, kun eivät suunnittele uraansa kunnolla. Nyt ahdistaa.

Olen etsinyt sopivia työpaikkoja, mutta niitä tuntuu olevan harvakseltaan. Aion silti laittaa hakemuksia paikkoihin, jotka ovat vaativuustasoltaan toimistoassistentin yläpuolella ja avaruustutkijan alapuolella.

...Mitä oikeastaan tarkoittaa uransa suunnitteleminen kaksikymppisestä lähtien? Moniko nuori tietää vähääkään siitä, millä alalla haluaa tulevaisuudessa työskennellä?

"Kaksikymppisenä tehdyillä päätöksillä siitä, missä haluat työskennellä, missä asua ja kenen kanssa elämäsi viettää, on koko loppuelämää leimaavat vaikutukset."

Teologia oli ja on edelleen ala, jota lähtisin yliopistossa lukemaan, vaikka työnsaanti akateemisena sekatyöläisenä ja puolivillaisena viestinnän ammattilaisena ei olekaan helpoimmasta päästä. Olisiko pitänyt valita toisin? Pyrkiä lääkikseen, oikikseen, kulttuurituottajaksi tai opettajaksi?

Työn touhussa. Alma auttoi.

Olenko pilannut elämäni ja urani sillä, etten ole polvenkorkuisesta tiennyt, mihin ammattiin haluan? Osa tuttavistani on lähtenyt opintoihinsa tulevan ammatin, hyvän työtilanteen ja rahan perässä, vaikka itse ala on ollut vähemmän houkutteleva. Vaikka myönnän kadehtivani hieman toisten toistaiseksi voimassaolevia työsopimuksia ja korkeaa elintasoa omistusasuntoineen, inhoan ajatusta siitä, että sielunsa pitäisi myydä saatanalle vain näiden statussymboleiden saavuttamiseksi ja välttyäkseen elämän "pirstaleisuudelta".

Olkoon lapsellista tai mitä hyvänsä, uskon, että elämäni on minun ja voin elää sitä haluamassani tahdissa. Ei kaikkien tarvitse tehdä kuten "kuuluu"; opiskella, valmistua, saada ammattiaan vastaava työ, mennä naimisiin ja saada lapsia - tulla yhteiskunnan hyväksymässä muodossa kunnon kansalaiseksi. En voi olla ajattelematta, että suurin osa tekee asiat tässä järjestyksessä, koska on koko elämänsä totuttautunut siihen ajatukseen; sivuuttanut ajatukset heittäytymisestä ja kulttuurisesta epäjärjestyksestä, johon synnytysikänsä loppupäässä naimattomina ja pätkätöissä seilaavat naiset auttamatta luetaan. 

Meillä on vaihtoehtoja. Meillä on oma tahto ja omat tarinamme. Uskon, että elämän vaihtoehtoisilta reiteiltä löytyy kyllä pirstaleita, mutta niistäpä juuri on luettavissa ne kaikkein syvimmät surut ja kaikkein kirkkaimmat kokemukset. Sitä ei pitäisi pelätä, vaan uutta kohti tulisi pyrkiä kaikella, mitä kukin on ja omistaa.

Vai onko kuitenkin niin, että olen auttamattoman myöhässä ja missannut jonkun jujun, jonka muut ovat syntymästään lähtien sisäistäneet?

Translation: OMG. Two weeks and I'll be unemployed. It looks like there aren't too many open positions at the moment. And I just read and article about people's choices... Some professor said that the choices people make in their early 20's affect their working lives all the way. Have I totally screwed up? Do I still have a chance? I have to believe this is my life and I can do what I want with it. I have to believe there are other options, not everyone has to graduate, get a steady job, get married, have kids, buy a house with a white picket fence.... Change cars a couple times and die. I don't want that! I never wanted that. Who wants that and why do so many people go through their lives like that?
P.s. We have options. Each one of us has their own stories, their own paths. I believe the alternative paths might lead to narrow corridors and tiny bruises, but I also believe being torn allows one to build a new, more interesting life with more colors one ever imagined.